HCP
  • Loading...

Previously happened in “Karhumailla”

08/09/2010 – 10:19

Lupasin kertoa vielä jatkoa siihen nallejahtiin.

Nyt kun olen karhua metsästänyt kohta kymmenen vuotta, niin se tapahtui juuri niinkuin sen kuuluukin tapahtua. Odottamatta. Ihan ormaali ilta, tutuilla mailla, ja ihan normaalin väsynyt useamman päivän jahdin jälkeen. Oma koirani sai hyvän alkuhaukun karhusta, ja sitten mentiin! Yli soiden ja purojen, uusia soita, vaaranrinteitä ja muuta mukavaa maastoa. Välillä luulin koiran edessä olevan jonkin muun elikon kun haukku liikkui välillä niin nopeasti. Olikohan koira jo hukannut löytämänsä? Kuuntelin paikoillani, tai siis yritin kuulla edes hiukan koiran tai karhun ääniä. Hämärä alkoi hiukan koittaa ja valoa riittäisi enää tunniksi. Muutenkin oli sellainen nuhju ilmassa. Päivän oli satanut.

Jotenkin tuolla metsässä havaitsee kaiken liikkeen helposti. Vaikka ei katso varsinaisesti mihinkään, niin liike imee katseen puoleensa kuin magneetti. Ja kun siihen lisää vielä pienen äänen, risun katkeamisen tai sammaleen kahinan, niin tutka on silloin saanut kaiun.

Sieltä se tuli. Puolitoistavuotias eraus tai pieni naaras. Sukupuolielimet jäi karhulta hiukkasen piiloon joten pieni epävarmuus sallittakoon. Ensin kovalla vauhdilla kohti, ja sitten pieni siirtyminen semmoseen kuusipuskaan. Koska koiran paikka oli ihan hukassa, niin kohti ääntä en viitsinyt ampua. Odotin, ja karhu myös. Sanoin hiljaa koiran nimen, “Roope”. Ja samalla nallukka nosti päänsä puskasta. Vaikka olen nopea ampumaan ja ase oli valmiina, niin nopeampi se karhu oli. Samalla kun jyvä osoitti siihen paikkaan, missä karhu oli 0,0005 sekuntia aiemmin ollut, niin nyt siinä ei ollut muuta kun se tyhjä puska. Näin ruskean hahmon liikkuvan nopeasti poispäin ja koitin juosta hiukan jos vielä sais hollille. Samalla tuli koira, oli jäänyt puolisenminuuttia jälkeen. Ei tarvinnu Roopea ns. laittaa jälelle, vaan koira ei kuullut eikä nähnyt minua. Nokka maassa vaan jatkoi karhun perässä.

Ja taas yli suon. Tälläkertaa semmonen hiukan märjempi mikä karhua kantaa mutta koiraa ei. Jos olis autolla lähteny suota kiertämään, niin aikaa olis hukattu jo liikaa. Ajan kuluttua koira tuli takaisin. Eikä piemeässä muutenkaan olis tullu mitään jahtitouhuista. Ja vielä niin vähillä miehilläkin.

Kuitenkin oli niin mahtava olo leiriin saapuessa. Yksi tavoite oli syksylle, että koira sais varman karhuhaukun. Nyt sitten vaan kohti seuraavaa tavoitetta! Ja arvatkaas mikä se sitten vois olla? Lapissa on vielä lupia jäljellä….

Vaikka nalle jatko, niin reilu voitto sille. Kuitenkin pääsin näkemään, ja koira tekemään hyvät työt.
ROOPE 300x225 Previously happened in Karhumailla

Julkaissut Ursus | Julkaistu Aiheeton | Kommentteja (0)

Syksyn sykkeessä

05/09/2010 – 20:08

Olen ehkäpä elävä esimerkki siitä, että ms-tautiin sairastuminen ei välttämättä ole maailmanloppu. Ms-taudin tulevaa kehitystä on hyvin vaikea ennustaa. Pysyvien arkipäiväistä elämää haittaavien oireiden vaihteluväli on laaja. Taudilla on huono maine ja tavallisten ihmisten mielikuva sairaudesta on synkkä.

Itselläni on ollut keskimäärin yksi pahenemisvaihe vuodessa. Joskin viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet oireettomia. Tästä huolimatta pystyn vielä tekemään tunnin lenkin aika kovalla sykkeellä. En tiedä miten nykyään vastasairastuneita valmennetaan kohtaamaan tulevaa, mutta toivottavasti neurologit antavat uskoa tulevaan ja määrävät heti parhaat olemassa olevat lääkkeet kullekin kohtalon toverille. Pelkäänpä ettei ms-taudin hoidossa saa joka puolella Suomea yhtä hyvää ja riittävän ripeää hoitoa.

Olen tänä vuonna onnistunut harrastamaan liikuntaa säännöllisesti keskimäärin kaksi kerta viikossa. Yleiskunnon nousu viime vuoden aallonpohjasta on yllättänyt minut kokonaisvaltasilla vaikutuksillaan. Viime vuonna siivoamiseen tai ruuan laittoon ryhtyminen tuntui usein kohtuuttoman suurelta ponnistukselta. Tällä hetkellä parhaimmillani pystyn juoksemaan pitkän n. 10 kilometrin alle viiden minuutin kilometrivauhdilla. En usko, että olen harvinainen poikkeus. Säännöllisellä kuntouksella olen onnistunut samaan voimiani takaisin enemmän kuin olisin uskaltanut toivoa. Syksymmällä olisi tarkoitus taas juosta Cooperin-testi parin vuoden tauon jälkeen!!! Toivotan positiivista mieltä kaikille lukijoille.

Julkaissut Max | Julkaistu Ajatuksia ja mietteitä | Kommentteja (0)

Voi veljet

02/09/2010 – 14:14

Minulla on kaksi veljeä. Iso- ja pikku-. Olen siis väliinputoaja. Ikäeroa meillä on 2 ja puoli vuotta isoveljen kanssa ja seitsemän ja puoli pikkuveljen. Aina oli nuorempana joku, joka teki asiat ennen minua ja sitten oli se suloinen iltatähti, jonka tekemisiä ihmeteltiin ja ihasteltiin. Onneksi olen tyttö ja kova puhumaan. Sisarussarjan ainoana tyttönä minulla oli ehkä joissain asioissa etulyöntiasema. On ollut pakko oppia pitämään itsestään meteliä, että tulee huomatuksi. Lapsena isoveli laittoi aina minut asialle, jos jotain tarvittiin tai haluttiin. Varsinkin isältä! Olin kuulemma hyvä puhumaan, vai olikohan se vaan laiska ja sai minut kehumalla hoitamaan asiat puolestaan?

Isoveli sai aina mummulta niin monta kymmenen markan kolikkoa, kuin tuli vuosia täyteen. Minä sain vitosia. Ja siinä missä me saimme isoveljeni kanssa karkkipussin mieheen lauantaisin, pikkuveljeni sai kolme. Isoveli oli todella hyvä koulussa. Sai aina kokeista kymppejä lukematta ja pääsi opiskelemaan helposti. Minä en ollut. Pikkuveli oli äidin kultamussukka, jota äiti hemmotteli (kuulen jo korvissani vastalauseita sekä äidin, että veljen suusta: EI HEMMOTELLUT!) Mutta totuus on, että hemmotteli. Minua ja isoveljeä ei hemmoteltu, päinvastoin. Ehkä myös kahdestaan saimme aikaan enemmän ongelmia, kuin pikkuveli itsekseen.

Vaikka en saanutkaan siskoa, vaan pienen veljen, ja vaikka muistan lentäneeni ilmojen halki päin sohvaa, koska tein jotain mistä isoveli ei pitänyt, en vaihtaisi näitä kahta mihinkään. (Siitä vasarasta, jolla heitin veljeäni päähän, ei tietenkään puhuta. Vahinkojahan sattuu?) Olen sellainen, kuin olen osaksi juuri veljieni ansiosta ja olen iloinen siitä, että olen saanut kasvaa juuri tässä kolmikossa. Lisäksi olen iloinen siitä, että olemme toisillemme tärkeitä edelleen ja vietämme aikaa yhdessä. Toisinkin voisi olla.

Kiitos veljilleni siitä, että jaksatte minua, vaikka hetkittäin olen varmasti kaikkea muuta, kuin helppoa seuraa :)

Julkaissut Sanna | Julkaistu Aiheeton | Kommentteja (0)

Kuuntele ja arvosta itseäsi

01/09/2010 – 07:48

“19. On hyvä muistaa, että stressi on myös tunne ja sitä voi käsitellä vaikkapa mielikuvaharjoituksen avulla. Istu alas ja ota hyvä asento. Sulje silmäsi. Kiinnitä huomio kehoosi ja stressin tunteeseen.
Missä kohtaa kehossa tunnet stressin? Jos se olisi jonkun värinen, niin minkä värinen se olisi?
Kuvittele sen jälkeen eteesi tyhjä tuoli. Kuvittele, että kehossasi oleva tunne istuu tuoliin.
Millaiselta se näyttää? Kysy hiljaa mielessäsi tunteelta:
”Mikä viesti sinulla on minulle?” Kuuntele, mitä se vastaa.
Toista sen jälkeen hiljaa mielessäsi lausetta:
”Hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin sinä olet. Hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin sinä olet.”
Toista lausetta, kunnes tunne on rauhoittunut ja tasaantunut. Hyväksymällä stressin tunteen autat sitä vapautumaan ja voit taas nauttia elämästäsi!”

Tämä on ote Kauneus ja Terveys-lehden numerosta, joka on julkaistu 2.3.2010. Suosittelen lukemaan artikkelin ajatuksella. Ihmisiä lomautetaan ja ne jotka saavat pitää paikkansa, vaaditaan tekemään kahden ihmisen työ. Tai vaihtoehtona lomautus tai potkut. Ei ole ihme, että ihmiset uupuu ja masentuu.

Mä tein samoin omassa elämässäni. Olin aina iloinen, ahkera ja en pyytänyt apua, kuin äärimmäisessä hädässä. Sain sairaalla tavalla tyydytystä, kun olin reipas, sain ihmisten asioita järjestymään, jaksoin aina kuunnella murheita ja olin 24/7 tavoitettavissa. Jotenkin kuvittelin, että mun pitää näyttää maailmalle vielä enemmän, kuinka pärjään, vaikka sairaus jyllää aivoissani tehden tuhojaan ja vieden voimiani.
Mä en antanut kenellekään mahdollisuutta sanoa:
” Niin ymmärtäähän sen, kun sillä on se kamala MS-tauti ettei, se jaksa niin kuin normaalit ihmiset! ”

Sitten elimistö sanoi, että STOP ja vaan itkin uupuneena ja usko elämään oli kadonnut ja ajattelin jo luovuttamista. Ajattelin alkaa päätoimiseksi sairaaksi, joka kulkee haamuna, harmaissa vaatteissa ja kertoo kurjasta elämästään kaikille vastaantulijoille halusivat he kuulla tai eivät.

Onneksi mulla oli usko valoon ja voimia hakea apua, vaikka ihmiset vähättelivät asiaa ja käskivät reipastua. Sisäistin ajatuksen:
“On parempi säästää omia voimiaan ja antaa ihmiselle onki,
eikä valmiiksi ongittuja kaloja”
Olen luopunut turvallisesta tuhoisasta elämäntyylistäni ja olen saanut paljon ihania asioita tilalle.

Mä tiedän nyt mitä mä teen. Mä nukun paremmin, mä jaksan enemmän ja sisäinen rauha vahvistuu päivä päivältä. Kaikkein ihaninta on nähdä muutos mun rakkaista rakkaimmissa pojissa.
Ne hymyilee paljon enemmän ja he ovat selkeästi onnellisempia. Elän nyt hetkessä, nauttien tästä päivästä ja lakkaan syyllistämästä itseäni edellisen luvun tapahtumista.
”Hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin sinä olet “-lause on mun tämän hetken mantra
ja toistan sitä niin kauan, että uskon itse siihen.

Muista, että
” Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran
Olet todella viisas, elät vain hetken verran ”
Zen Café, Todella kaunis

YouTube Preview Image
Julkaissut Anneli | Julkaistu Ajatuksia ja mietteitä | Kommentteja (1)

Mitä tapahtuu kun MS-potilaan aktiivisuus lisääntyy?

27/08/2010 – 19:41

Jep. Katselin tuossa etuivulla, kun tohtori Kuusisto oli laittanut jonkun videon. Sori Hanna, en jaksanut ladata ja katella. Katson kyllä myöhemmin, mutta nyt on sauna lämmin.

Oli aika, jolloin tämä tauti meinasi saada ihan yliotteen. Ja ajattelin luovuttaa. Menköön sitten jos on mennäkseen. Pyörätuolissa oli ihan mukava istua, ja ihmiset olivat sangen auttavaisia. Se pehmustekin on ihan mukava istua, eikä edes pe… siis takamus hionnut pahasti. No metässsä sillä ei pääse sitten mihinkään. Joten ylös, ja raahautuminenkin oli nopeampaa. Täällä kotipaikkakunnalla en oikein kehannu käyttää. Olis joku vielä luullu sairaaksi. Aktiivisuus alkoi, kun nuorempi tyttönen innostui lentopallosta. Ja jossakin vaiheessa kysyi miksi iskä ei enää hypi. Kerroppa sitten pienelle mukulalle, kuinka hermostossa on joku pikkusen vialla. Tyttö onneksi lupasi opettaa, ja treeni oli armotonta. Joka päivä, pahimmillaan tunteja. Ei kuulemma tarvi kun nostaa molempia jalkoja samaan aikaan. Justiinsa, niin helppoahan se on. Ja kun yhdenkin jalan nostaminen oli ihan tarpeeksi vaikeaa. Ei auttanut selitykset, että nyt ei iskä jaksa. Hypittiin kilpaa räsymaton viivoja, ja iskä hävis aina. Ja sitten naurettiin. Kolmevuotias voittaa tämmösen kontion.

Kymmenentuhatta toistoa, ja sitten se tapahtui. Mun jalat nousi ilmaan, ikäänkuin olisin hiukan hypännyt. Ehkä pomppu oli tuommoset 2 senttiä. Mutta hyppy mikä hyppy. Jumantsuikkeli jotta tuntu hyvältä. Ja lisää treeniä. Otin selvää, kuinka hyppimistä voi treenata. Toinen velipoika antoi ohjeita. Siitä se pomppu vaan kasvoi kasvamistaan. Hypin oikeastaan yhden kevään. Ja sitä riemua kun se alkoi olemaan helppoa taas. Ja arvatkaapas mitä tämä MS-tauti siitä tykkäsi kun potilaan aktiivisuus lisääntyi? Ei tykänny.

Julkaissut Ursus | Julkaistu Aiheeton | Kommentteja (0)

Karhumailla

26/08/2010 – 15:36

Nyt se aloitettu metastys 2010. karhujahdissa oltu eka tryki. Ja silmäpussit kertoo nukkumattomista öistä ja päivistä. Ei, ei ne isot ole. Mutta pitkät.

Aloiteltiin jahti siloin heti kun aamu hiukan kajasti. Koira irti ja mies metsään hakemaan jälkiä. Ei ollut väsy kun tiesi mikä voi olla vastassa. Toiset kuuntelivat luontoa passissa. Jokainen risahdus, lehtien “epänormaali” kahahdus, närhien kiroilu ja muut äänet saavat aistit entistäkin tarkkavaisemmaksi. Omia ääniäkin varoo. Vaatteiden kahahdus kuulostaa metropolin aamuruuhkalta.

Kun lähtee koiran kanssa metsään nallukan perään, niin ei edes muista olevansa huono liikkumaan. Kai sitä astuu remmiin silloin joku alkumies alitajunnasta. Ei haittaa fatiikki, ja kompurointi on tyylikäs tapa liikkua. Aina voi selitellä itelleen, että olipa hyvin kaaduttu. Ja kun väsyttää niin istuu mättäälle, ja voi kuunnella kuuluuko haukku jostain kaukaa. Yksinäistä ei ole. Jossain Facebookissa on kavereita joku tietty määrä, mutta nyt metässä niitä on jo ihan liikaa. On hyttystä ja mäkärää. Kaikki tahtoo just mua!

Mietin, onkohan se kuski siinä minne lupasi mennä pasiin. Katson taas kerran kompassista suunnan, ja lasken ojia jotka olen ylittänyt. “Vielä tuon yli, niin sitten on viisi ojaa takana. Käänny loivasti oikealle, 200 metriä ja jyrkänne näkyy vasemmalla”. Täähän on kun olis joku naviaattori tuolla päässä. Katson kellosta pitkäänkö olen ollut liikkeellä. Vauhti on ihan ok. Tunnin kuluttua olen tiellä.

Leirissä ollaan kun päivän työ on tehty. Aamulla yheksän aikaan on jo keitetty huttua ja ensimmäiset nukkuu. Itse en osaa nukkua päivällä millään. Maltan sentän hiukan lepäillä, ja onhan se hiukan pakkokin. Jalat on kuitenkin vielä alla. Illalla lähetään taas kulkemaan uusiksi.

Ei Unikulmasta varmaankaan löydy niiin ergonomista “Juuri sinulle tehtyä” sänkyä kun mitä kanervikko tarjoaa. Ainakin kuivana. Kaksi pitkää sadepäivää, niin se on hiukan liian tuorre. Talja alle ja makuupussi päälle, niin ei se liian märkä ole niinkän.

Ja sitten ne ruokailut! Ei tullut laskettua rasvoja tai energiaa kun senverran, notta niitä on tarpeeksi. Aina syötiin jos siltä tuntu. Ja syötiin vaikka ei siltä tuntunutkaan. Kaikki bakteerit ja muut semmoiset mitä hygiania passiin piti tuntea oli varmaan joka ruuassa. Mutta kun tulilla valmistetaan ruoka, niin ei ihan joka asiaan tartte puuttua. Ja toimiihan sitten ainakin vatta.

Lähteissä reissuun mietin vaihtovaateiden määrää. Ajattelin ottaa tarpeeksi. Yksillä kalsareilla olis pärjänny. Mitä sitä vaihettaan, kun kaikki tuoksuu niin metältä. Eikä ollu ketään muistuttamassa, kuinka olis MS-taudissakin tärkeää varoa pintanaarmuja ja tulehduksia. Milläs niitä varot tuolla? Ei varmaan CRP:t enää paljon nouse kun roppa on jo tottunu kaikken maholliseen ja mahottomaan.

Ja että tuliko nallea? Et sinä kirjaakaan takaperin lue.

-Tupii Kontinuet-

Julkaissut Ursus | Julkaistu Harrastukset/Mielenkiinnon kohteet, MS-taudin hoitaminen | Kommentteja (0)

…

26/08/2010 – 13:50

Sain käteeni oudon esineen. Se oli mielestäni ruma ja älytön, vaikka jotenkin se sitten viehättikin. Pidin sitä kuitenkin aivan turhana. Tuijottelin sitä pitkään, enkä tiennyt mitä sillä tehdään. Aina välillä se tippui kaapin ylähyllyltä syliini tai eksyi eteeni siivouspäivänä. Jotenkin ymmärsin, ettei sitä voi heittää pois, mutta minua vähän ärsytti se, että se aina ilmestyi jostakin. En todella tiennyt mitä sillä olisin tehnyt.

Niinpä aloin kohdella sitä kaltoin. Ajattelin, että jos se menisi rikki, niin voisin paremmalla mielin hävittää sen. Se ei kuitenkaan särkynyt. Hakkasin sitä seinään ja käytin sitä vaikka mihin sellaiseen, mihin sitä selvästikään ei ollut tarkoitettu. Sitten yritin piilottaa sen ja unohtaa sen olemassaolon.Tein kaikkeni, ettei minun olisi tarvinnut huolehtia siitä.

Kunnes eräänä päivänä löysin sen palasina kaapin pohjalta. Ei sitä varsinaisesti ollut kukaan hajottanut. Kai. Sen oli vain aika hajota. Niin oli joku päättänyt ajat sitten. Ja sitten tuli suru. Olisin sittenkin halunnut sen säilyttää. Yhtäkkiä keksin kymmeniä eri käyttötarkoituksia sille ja satoja eri juttuja, joihin olisin halunnut ottaa sen mukaan. Mutta turhahan kaatunutta maitoa on itkeä. Se ei enää ollut ehjä, enkä minä voinut enää käyttää sitä niin kuin olisin itse halunnut. Eihän se täysin käyttökelvoton ollut. Saattoi sillä vieläkin jotain pientä puuhata, mutta ei siitä paljon iloa ollut.

En paljon kliseisempää lausahdusta tiedä kuin sen, että asioiden arvon tajuaa vasta kun ne menettää, mutta niin se on. Enkä usko, että monikaan joka päivä muistaa olla kiitollinen asioista, jotka tuntuvat itsestään selviltä ja se on aika normaalia. Eikä asioiden menettäminen tunnu yhtään helpommalta, jos niistä on joka päivä muistanut olla tosi kiitollinen. Vaikeaa se silti on.

Minä yritän keksiä, miten tulen palasteni kanssa toimeen. Ja kyllähän minä keksin. Pakkohan se on! :)

Julkaissut Sanna | Julkaistu Ajatuksia ja mietteitä, Minun MS-tarinani | Avainsanat | Kommentteja (0)

Lost

24/08/2010 – 07:37

YouTube Preview Image
Musta tuntuu, kuin olisin yksin istumassa pienellä kalliosaarella keskellä aavaa merta.
Yritän siristää silmiä, että näkisin rannan johon jaksaisin uida.
Tai näkisimpä laivan, joka auttaisi minut pois saarelta.

Mä olin mun rakkaan pikkusiskon syntymäpäivillä.
Iloinen pulputus ja kikatus täytti asunnon
ja tunnelma oli katossa, kun ystävät kokoontuivat yhteen.
Illalla tytöt tahtoivat pitää hauskaa ja lähdimme yökerhoon
tanssimaan ja laulamaan karaokea.
Yritin pysyä mukana ja lukuisten rappusten
takia päätin istua pöytään, koska en pystynyt ravaamaan
rappusia ylös ja alas samaan tahtiin.

Muiden ollessa tupakalla, mietin elämääni.
Mä olen sinkku, en polta enkä juo.
Mitä mä sitten teen?

Alkoholi ja baarit on yleinen ajankäyttö tapa
ja sitä tekee suurin osa ainakin mun tuttavista.
Pulloon on helppo ryömiä pakoon raskasta työtä,
ilkeää akkaa tai pahansuopaa anoppia.
Ja tupakalla on mukava käydä,
kun voi samalla hengata kavereiden kanssa
ja saada hermoille rentouttavaa nikotiinia.

Mä yritän tavata mun ystäviä, harrastaa liikuntaa ja
pitää hauskaa entiseen malliin,
mutta usein en kuitenkaan jaksa
katsella entistä elämääni kovin kauan
ja lähden ajoissa kotiin omalla autolla nukkumaan.

Mä tunnen nyt oloni eksyneeksi, ulkopuoliseksi
ja siltä etten kuulu joukkoon.
Vanhojen totuttujen tapojen muuttaminen ja
kaavojen rikkominen ei ollutkaan niin
yksinkertaista, kuin ajattelin.
Mä olen kuitenkin niin vahva, etten ala juomaan
tai polttamaan siksi, että olisin osa sitä yhteisöä.

Se kallio jolla istun, on mun perhe ja rakkaimmat ystävät.
Mä tiedän, että tällä kaikella on tarkoitus.
Silloin, kun aika on, mä saan koverrettua ainoasta puusta kanootin
tai sitten mut tulee pelastamaan sieltä kalliolta purjeveneellä mun ikioma kapteeni Stubing,
joka soittaa mulle kitaralla Lemmenlaivan tunnaria
ja me purjehditaan kohti tuntematonta ja terveellisempää tulevaisuutta.

Julkaissut Anneli | Julkaistu Ajatuksia ja mietteitä | Kommentteja (0)

Neurologin kommentteja CCSVI:stä

23/08/2010 – 08:15

Luin mielenkiinnolla viikko sitten Sannan kirjoittaman blogin italialaisen kirurgin julkaisemista tukimustuloksista, jossa kerrottiin uudesta hoitomuotodosta. Hoidossa on kaulavaltimoiden pallolajennuksella onnistuttu poistamaan joitain MS-taudin oireita. Itse en ollut aikaisemmin perehtynyt asiaan, koska en seuraa aktiivisesti alan lehtiä tai netin keskustelupalstoja. Innostuin aiheesta ja halusin kuulla neurologini kommentit Paolo Zambonin tutkimuksesta.

Nerologini lukeutuu ymmärtääkseni Suomen huippuihin ms-taudin tuntemuksessa. Luotan häneen varauksetta. Kuten useimmat asiaan vihkiytyneet ms-potilaat saattavat arvata, neurologini tyrmäsi uuden hoitomuodon suoralta kädeltä. Tässä tiivistettynä keskeisimpiä argumenttejä miksi tähän pallolaajennukseen ei kannata haketua.

Ensinnäkin Paolo Zamboni on taustataltaan kirurgi. Hänellä  ei ole mitään tieteellistä taustaa ms-taudin hoitamisen tai tutkimuksen osalta, joka nakertaa uskottavuutta kyseiseltä tutkimukselta. Hän on yritänyt hoitaa omaa ms-tautia sairastaavaa vaimoaan tällä menetelmällä. Toiseksi kaikkia maailman sairauksia vain ei voi hoitaa kirurgisella toimenpiteellä, kuten Paolo Zambonin tuntuu ajattelevan. Kolmanneksi kyseisen kirurgin logiikka ontuu ymmärtääkseni pahiten siltä osin, että miksi valtimoahtauma ja häiriö verenvirtauksessa laittaisi ihmisen autoimmuunijärjestelmän hyökkäämään itseään vastaan ms-taudin muodossa. Neurologini selitys oli pitkä ja seikkaperäinen. En saanut painettua mieleeni kaikkia yksityiskohtia.

Joka tapauksessa ydinviesti lääkäriltäni oli se, että pallolaajennuksen tekeminen kaulavaltimoon esim. Puolassa tai Bulgariassa on suorastaan vaarallinen operaatio. Näissä maissa on raportoitu erittäin pahoja sairaalabakteereja, jotka voivat käynnistää rajun pahenemisvaiheen. Erityisesti tieteellinen näyttö Zambonin hoitomuodon tehokkuudesta on erittäin hataralla pohjalla.

Tästä aiheesta on käyty keskustelua eri nettifoorumeissa ja jotkut pallolaajennuksessa käyneet suomalaiset ovat kertoneet omia positiivisia kokemuksia operaation onnistumisesta. Vaikea on maallikon sanoa juuta tai jaata. Kallistun kuitenkin neurogini negatiivisen kannan puolelle ja toivon, että olemme väärässä.

Julkaissut Max | Julkaistu Hoito | Kommentteja (0)

Cry me a river

22/08/2010 – 07:56

YouTube Preview Image
En tiedä mikä mieleni on lopullisesti herkistänyt. Onko se ikä? Lapset? MS? Vai joku muu. On suorastaan säälittävää, miten vähällä minut saa nykyään kyynelehtimään. Raskausaikojen hormonimyrskyt tuntuvat tähän verrattuna lasten leikiltä. Tai ehkä ne oli silloin helpompi sietää, kun tiesi mistä oli kyse.

Itken kaikkien sarjojen ja elokuvien aikana. Kirjat saavat minut kyyneliin ja tietysti lasten juhlat päiväkodissa ja koulussa. Itken kun olen surullinen, iloinen tai vihainen. Hyvä musiikki saa minut varmasti itkemään ja joskus sellainen sievä itku, joka alkaa parilla kyyneljuovalla, eikä sotke silmämeikkiä, muuttuu ulvonnaksi, joka turvottaa silmät ja koko naaman vielä seuraavaksikin päiväksi.

Nolointa oli, kun huomasin itkeväni jonkun koiraohjelman aikana. Enhän minä edes pidä koirista! En haluaisi itkeä jatkuvasti, mutta oletteko koskaan yrittänyt pidättää itkua? APUA! Siitä ei seuraa mitään hyvää. Hallitsemattomat nyyhkytykset ja korina eivät koskaan tee hyvää vaikutusta.

Ehkäpä minä vaan annan kyynelten valua. Enhän minä niille kuitenkaan mitään voi. Ja hyväksyn sen, että olen nyt tällainen. Ehkä jonain päivänä minusta kehkeytyy hillitty, vahva nainen, joka ei turhaan itke? NIIN VARMAAN! Eikun joet tulvimaan vaan.

Julkaissut Sanna | Julkaistu Ajatuksia ja mietteitä | Avainsanat | Kommentteja (0)