Jo yli puolet elämästäni olen kulkenut seuranani MS. Se on pysynyt tehokkaiden lääkkeiden ansiosta aika kilttinä ja aiheuttanut minulle lähinnä uupumusta ja ajoittaista lihasheikkoutta. Nyt olen alkanut tuntea, kuinka kävely on vaikeutunut. Matkat ovat lyhentyneet. Vapisen. Jalat tuntuvat painavilta ja kömpelöiltä.
Pelkäsin tätä päivää. Esitin reipasta, iloista ja MS ei mua muserra tyyppiä, mutta nyt on myönnettävä, että jyrkempi alamäki on alkanut ja alettava sopeutumaan. Mä en missään nimessä ala ammattisairaaksi, joka valittaa kaikesta ja koko ajan sairastuttaen koko ympäristönsä. On vaan alettava tajuamaan ja sopeutumaan, että en pysty samoihin asioihin, kuin ennen ja opeteltava pyytämään apua.
Iso muutos tulee myös minua ympäröiville ihmisille, kun en enään olekkaan se surviver-Anne, joka vaan jaksaa ja jaksaa ja aina hymyilee. Silti. Positiivisuutta EN anna MS-taudin viedä. Se on mun voima, joka pitää mut hengissä ja pinnalla.
