Tik Takin biisin sanat on niin osuvat ja kuvaa meidän ikioman ja tärkeän MS-ryhmän tuntoja.
Meidän kerhoon osallistuu kuukausittain noin viisitoista 30-45-vuotiasta MS-potilasta. Ryhmästä on tullut tärkeä paikka purkaa omia iloja, tunteita ja murheita. Me voidaan keskustella oireista joita ei voi selittää “terveelle” ystävälleen, jotta hän ymmärtäisi. Samat ihmiset on käynyt siellä säännöllisesti jo kymmenen vuoden ajan joten me ollaan ystäviä ja meistä on tullut kiinteä ryhmä. Uudet ihmiset ovat kuitenkin aina tervetulleita ja toivottuja.
Viime tapaamisessa oli läsnä mun ystävä, joka tekee kouluun liittyvää lopputyötä MS-potilaan arjesta. Kun olimme kotona hän oli hiljaa ja kysyin: “Mikä hätänä?” Hän oli hetken hiljaa ja sanoi: “No, kun te keskustelitte siitä, että te unelmoitte että voisitte lähteä juoksulenkille… Ja sitten te nauroitte sille, että juoksu muuttuu invajuoksuksi” Hänen mielestä se ei ollut yhtään hauskaa.
Havahduin itsekkin näkemään ryhmämme terveen ystävän silmin ja tulin itsekkin surulliseksi. Me tosiaan keskustellaan muina miehinä unelmasta, että voisi juosta. Saaran kommentti Sannan blogista </a> sai mutkin itkemään. Mä ymmärrän kuinka vaikeaa mulla olisi jos joku mun rakas ystävä olisi vakavasti sairas ja en osaisi auttaa niin paljon kuin haluaisin.
Mun itseni pitäisi kasvaa henkisesti, että osaisin paremmin ottaa apua vastaa läheisiltäni ja ymmärtää, että ne oikeasti haluaa kuulla mitä mulle kuuluu. Musta vaan tuntuu, että mun pitää olla reipas ja kantaa taakkani itse, jotta läheiseni eivät huolestuisi ja se on kieltämättä aika rankkaa välillä.
Mä olen aikas allerginen sille, kun “terveet” ja myös “sairaat” ihmiset valittaa ja lätkyttää ympärillään olevaa p¤#”aa ja viihtyy siellä, koska saa huomiota. Tuntuu varmaan yltiöpositiiviselta, mutta aina pitäisi kuitenkin yrittää ja katsoa sinne valoon. Mä haluan tottakai kuulla ystävieni säryistä ja murheista, koska niinhän ystävät tekevät! Mutta mä en halua kuulla siitä koko kuukautta.
Me ollaan täällä niin pieni hetki ettei elämäänsä kannattaisi tuhlata kateuteen, katkeruuteen ja oman navan tonkimiseen.
Ja niin se vaan menee, että, elämä on kovaa ja ilman kovaa ei ole elämää.
