Jep. Katselin tuossa etuivulla, kun tohtori Kuusisto oli laittanut jonkun videon. Sori Hanna, en jaksanut ladata ja katella. Katson kyllä myöhemmin, mutta nyt on sauna lämmin.
Oli aika, jolloin tämä tauti meinasi saada ihan yliotteen. Ja ajattelin luovuttaa. Menköön sitten jos on mennäkseen. Pyörätuolissa oli ihan mukava istua, ja ihmiset olivat sangen auttavaisia. Se pehmustekin on ihan mukava istua, eikä edes pe… siis takamus hionnut pahasti. No metässsä sillä ei pääse sitten mihinkään. Joten ylös, ja raahautuminenkin oli nopeampaa. Täällä kotipaikkakunnalla en oikein kehannu käyttää. Olis joku vielä luullu sairaaksi. Aktiivisuus alkoi, kun nuorempi tyttönen innostui lentopallosta. Ja jossakin vaiheessa kysyi miksi iskä ei enää hypi. Kerroppa sitten pienelle mukulalle, kuinka hermostossa on joku pikkusen vialla. Tyttö onneksi lupasi opettaa, ja treeni oli armotonta. Joka päivä, pahimmillaan tunteja. Ei kuulemma tarvi kun nostaa molempia jalkoja samaan aikaan. Justiinsa, niin helppoahan se on. Ja kun yhdenkin jalan nostaminen oli ihan tarpeeksi vaikeaa. Ei auttanut selitykset, että nyt ei iskä jaksa. Hypittiin kilpaa räsymaton viivoja, ja iskä hävis aina. Ja sitten naurettiin. Kolmevuotias voittaa tämmösen kontion.
Kymmenentuhatta toistoa, ja sitten se tapahtui. Mun jalat nousi ilmaan, ikäänkuin olisin hiukan hypännyt. Ehkä pomppu oli tuommoset 2 senttiä. Mutta hyppy mikä hyppy. Jumantsuikkeli jotta tuntu hyvältä. Ja lisää treeniä. Otin selvää, kuinka hyppimistä voi treenata. Toinen velipoika antoi ohjeita. Siitä se pomppu vaan kasvoi kasvamistaan. Hypin oikeastaan yhden kevään. Ja sitä riemua kun se alkoi olemaan helppoa taas. Ja arvatkaapas mitä tämä MS-tauti siitä tykkäsi kun potilaan aktiivisuus lisääntyi? Ei tykänny.
