Kuuntelin tytärtäni ja kärsin. Hän on omasta mielestään ja kavereiden mielestä liian lihava. Sinkouduin hetkessä takaisin nuoruuteen, siihen aikaan kun minä olin milloin kenenkin mielestä liian lihava. Omasta mielestä koko ajan. Ihmiset pitivät oikeutenaan kertoa minulle minkä kokoinen minun tulisi olla. Voidaan puhua siitä mikä vaikutus medialla ja muoti-ilmiöillä on ihanteisiin, ihan sama. Se ei auta, kun yrität liian pienten vaatteiden ja omien odotuksien keskellä kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä itsesi.
Vieläkään, 36-vuotiaana, minä en ole täysin sinut itseni kanssa. Paineet tulevat nykyään lähinnä itseltä, mutta paineet ovat olemassa. Ja vieläkin on niitä ihmisiä, jotka katsovat asiakseen ilmoittaa, olenko sopivan kokoinen vai en. Nykyään ulkonäköön liittyy toisenlaisiakin paineita. En ilmeisesti näytä tarpeeksi vammaiselta, kun ihmiset moittivat invapaikkojen tai invavessan käytöstä.
Äiti aikanaan kuunteli itkut. Nyt on minun vuoroni. Jotenkin vaan tuntuu, että vaikka on itse käynyt läpi saman, niin siitä ei ole tässä apua. Ensimmäinen reaktioni oli karata niiden tyttöjen kimppuun. No, onneksi se tunne meni ohi, se olisi voinut olla työnkin kannalta haitallista, jos olisin saanut syytteen lapsen pahoinpitelystä :) Yritän siis saada Emman ymmärtämään sen, mikä minulle oli silloin liian hankalaa ja tuottaa vieläkin vaikeuksia.
Sinä riität.
Ihana kirjoitus! ♥ Sun syli on hänelle maailman paras syli.
Toivon teidän perheelle paljon rakkautta ja voimia!!!